Vauhtimarttailu on syksyn myötä alkanut ja syksyllä mukaan liittyy taas paljon uusia jäseniä, joten tässä uuden Vauhtimartan näkemys vauhtimarttailusta.
En ole koskaan aikaisemmin tutustunut marttojen toimintaan, mutta se kiinnostaa minua kovasti. En liene ainutlaatuinen tapaus. Viime aikoina marttabrändistä on tullut uudella tavalla muodikas, eikä vähiten järjestön nuorennusleikkauksen ja Marianne Heikkilän vetovastuun takia. Marttailun muodikkuudessa piilee luultavasti syvempikin logiikka. Koneet hoitavat tätä nykyä kaiken puolestamme, mutta me olemme yhä kädellisiä otuksia. Se tarkoittaa sitä, että käsillä tekeminen tuottaa meille mielihyvää ja terveyttä. Ei ole mikään ihme, että 2000-luvun sileäkätiset toimistonaiset (ja jopa miehet) ovat innostuneet uudestaan kaikenlaisista kädentaidoista. Kotiin liittyvä puuhastelu taas luo turvallisuudentunnetta kiireen ja epävarmojen pätkäduunien keskellä.
Mutta vastaako marttojen todellisuus sitä mielikuvaa, joka minulle on heistä syntynyt? Tampereen Vauhtimartat ainakin kuulostaa jännältä joukolta, mutta mitä he tekevät tapaamisissaan? Voisinko minä olla martta? Painelen syksyn ensimmäiseen kokoontumiseen Tampereen Hämeenpuiston Marttalaan ottamaan asiasta selvää.
Kahden pöydän ääreen kokoontuu arviolta 25 naista. Jotkut lienevät alta kolmekymppisiä, osa jo varttuneempia. Tunnelma on mukava ja lämmin. Vetäjät Marianne Sivula ja Miia Mäki-Jyllilä esittelevät meille syksyn ohjelmaa. Vaikuttaapa se hauskalta: geokätkentää, ensiavun kertausta, täytekakkuilta, vierailu Dammenbergin suklaatehtaalla, joulukorttien askartelua kierrätysmateriaaleista… Koska mukana on uusia naamoja, teemme aluksi pienen tutustumiskierroksen. Samalla saamme ehdottaa asioita, joita tahtoisimme tehdä tulevissa marttailloissa. Naisilla on paljon yllättäviäkin ideoita itsepuolustuskurssista tilkkupeiton tekoon ja valokuvaukseen. Taidan viihtyä täällä.
Tänään aloitamme helpolla ja kivalla puuhastelulla. Ohjelmassa on ekokassin koristelua painoväreillä. Jokainen saa käteensä vaalean puuvillaisen kauppakassin, jonka sisään asetellaan pahvi. Sitten valitaan värit ja tekniikka, jota koristelussa halutaan käyttää. Illan vetäjä näyttää, kuinka kassi raamitetaan maalarinteipillä. Hän vetelee teipistä geometrisiä kuvioita kankaalle ja töpöttelee väriä teipittömiin kohtiin. Lopuksi teipit vedetään pois ja voilà, onpas hieno! Toinen tekniikka on vaahteranlehdellä värjääminen. Ensin töpötetään sopivasti väriä lehden ruotipinnalle, sitten painetaan lehti kangasta vasten. Hiustenkuivaaja auttaa värien kuivatuksessa.
Jokainen martta suunnittelee omaa kassiaan hetken, hakee värejä ja sekoittelee niitä. Teippiä ja pahvia jaetaan, fööni hurisee, tilan täyttää jutustelun sorina. Tunnin kuluttua pöydillä komeilee joukko hyvin erinäköisiä taideteoksia. Koska aika on rajallinen, saamme viedä kuivuneet kassit kotiin ja kiinnittää kuviot kankaaseen silittämällä (se tapahtuu leivinpaperin läpi, jottei silitysrauta värjäänny).
Lopuksi juodaan teetä ja jutustellaan. Kahvi on tässä marttaryhmässä pannassa. Vauhtimartat selittävät, että he haluavat tehdä tapaamisissaan muutakin kuin toteuttaa marttoihin liittyviä vanhanaikaisia stereotypioita. Sen takia täällä ei juoda kahvia, kudota sukkia tai harrasteta tahranpoistoa. Vaikka nuo asiat ovat ihan okei, marttailu on paljon muutakin. Ainakin vauhtimarttailu. No, sehän sopii minulle. Kertokaa vain, mille tilille jäsenmaksu maksetaan!
